Kartanon ilma keuhkoissani painaa,
Kuin perho seittiin jäin.
En soveliaisuuden sievää naamiota pois saa,
Ei piina näy ulospäin.
Mahtuu monta päivää melankolista, onnetonta,
Huoneisiin prameisiin.
Ei teljetä voi tänne henkeä levotonta,
Kuulun salonkeihin eloisiin
Ja vihdoinkin hiljaisiin portaisiin askeleesi pimeydessä narahtaa.
***
Niin tulee aamuyö kuin sinäkin,
Hämärtää helvetinkin.
Pimeys valat kadottaa,
Säädyllisyys romahtaa.
Yön lohdun jos voin varastaa,
Sarastukseen sirottaa,
En aamun jälkeen palaakaan
Kirottuun kotiin uudestaan.
***
”Täällä seiniinkin on pesiytyneet ankarat silmät.
Ne askeleitamme seurailee.
On lakanasi päiväksi oltava kylmät,
Kun julma aurinko tuomitsee.
Ja harteille laskeutuu täällä se paino,
Joka merkitsee vieraankin.
Ja tragedioiden pohjaton kaivo
Tänne kuulemma kätkettiin.
Ja palaan taas, eikä löydä verhoin taakse katseet. Paheet vaaralliset syvenee…”
Aamu saa yön kauneimmat sanat muuttumaan,
Pettämäni lupaukset mieleen muistumaan.
Ja teatteri jatkuu ihan kuten toivotaan,
Valheeni on mitä minussa rakastetaan.
Toivoisin, että jompi kumpi kuolisi,
Edes toinen jäisi kartanon murskaamaksi.
Hengitän savua kaivaten yön vapautta,
Kloroformista suloista rakkautta.
”Kaunis kreivinna,
Kuin tarinoiden nainen kahlimaton.
Pakene, kreivinna,
Tämän kartanon
Kolkko sielu on
Niin armoton”
Niin tulee aamuyö kuin sinäkin
Ja repii helvetin irti.
Pimeys velat maksattaa,
Surun kierteen aloittaa,
Lohduttomuuden varastaa,
Sarastukseen varistaa.
Se tulee aina palaamaan
Kirottuun kotiin uudestaan.