Lapsi ei ollut toivottu. Se oli onnettomuus, jonka syntymisen olisi pitänyt jäädä tapahtumatta. Epätoivoinen tilanne johti epätoivoisiin ratkaisuihin. Koska kukaan ei tiennyt lapsen olemassaolosta, hän vei pienokaisen lehtoon, kauas ihmisten silmistä, ja jätti sinne lepäämään. Maa nielaisi salaisuuden. Tai niin hän toivoi.
Mutta siunaamaton maa ei suonutkaan lapselle lepoa. Pienokainen kaivautui ylös, täynnä kylmyyttä ja katkeruutta. Ehkä hän olisi aluksi kaivannut vain syliä, lämpöä ja lohtua. Mutta nyt hänen sydämensä oli kivettynyt, ja janosi oikeutta.
Ihtiriekko eli liekkiö ilmestyi metsissä ohikulkijoille. Se häiritsi heitä, se pilkkasi heitä, se säikytteli heitä, mutta ennen kaikkea se tahtoi, että kaikkien heidän tietoonsa tulisi, ettei se ollut tähän maailmaan itsestään syntynyt. Eikä se antaisi rauhaa kenellekään, ennen kuin kaikki tietäisivät, että silläkin oli emo – tuolla jossain.
Ja kun asia alkoi selvitä, lapsen hylännyt sai tuta kyläläisten anteeksiantamattoman tuomion. Kaikki tiesivät, että häpeä olisi pysyvä, ja emon side metsissä vaeltavaan ihtiriekkoon säilyisi ikuisesti.