1400-luku. Katolilaisen Suomen arkkipiispa kantaa sielussaan raskasta taakkaa, joka juontaa nuoruutensa papillisista ajoista. Hänen ja erään kartanon nuoren neidon välille roihahti salainen, palava ja ennen kaikkea kielletty kiintymys. Rakkaus paloi kuumana, mutta kohtalo ei suosinut heitä; he jäivät kiinni.
Aikakauden hengen mukaisesti tilanne tulkittiin siten, että tyttö oli vietellyt kirkon palvelijan ja joutui yksin kantamaan seuraamukset. Tyttö oli tuottanut suvulleen suurimman mahdollisen häpeän, ja suvun edustajat suljivat hänet kartanon pimeään kellariin. Hän saattoi tuolloin olla jo mahdollisesti siunatussa tilassa. Pappi sai säilyttää virkansa, edetä urallaan, kunhan unohtaisi koko tapauksen ja jättäisi nuoren tytön taakseen – kärsimään kohtalonsa yksin.
Kuitenkin tyttö, nälkään kuoleva vankeudessaan, ei saanut rauhaa. Ymmärrettyään, etteivät hätäiset anelut ja rukoukset pelastaneet häntä, hän joutui kohtaamaan sen karvaan tosiasian, ettei ollut olemassa voimaa, joka olisi noussut hänen puolustuksekseen tai pelastanut hänet. Oli vain pimeys ja maailman epäoikeudenmukaisuus; kaikki muu oli osoittautunut “kauniiksi sanoiksi”. Ken tietää, millaisia synkkiä ajatuksia hän lopulta yksinäisyydessään hautoi?
Tyttö kuoli vankeudessaan, mutta tarinoiden mukaan hänen sielunsa harhailee yhä kartanon mailla näinäkin päivinä. Sen ovat saaneet tuta monet sukupolvet aina näihin päiviin asti.