Viimein on aika koittanut,
Päivän valo vaipunut,
Kun ne oveen kolkuttaa,
Porstuasta tuijottaa.
On koukkusormet saapuneet
Tälle tautivuoteelle,
Ja elon salvan lukinneet.
Ja niin sisään astuu kantajain
Pikkuväki, noutajain,
Valkoisissa palttoisaan,
Käärinliinat homeessa.
On aika matkan viimeisen,
Marssin raajarikkoisten.
Kärryt vartoo pihalla,
Saattue jo jalkeilla.
”Nouse keiju kalloton,
Lintu luuton lentohon”
Eikä tulleet kutsumatta vieraat kalvenneet,
Epätoivon öinä pirtistä on tuskanhuudot paenneet.
Rukoukset, manauksetkin ne kuulleet on,
Ja luvanneet on kodin, olkoonkin vain taivaaton.
Ne hiljaiset ruumistieni kanssain kulkee.
Me hiljaiset vainain maille kulkeudumme.
Eikä jäänyt hyvästelemättä tuo elon tuskaisa ilta,
Pimeys laski säälimättä ja ränsistyi ajan silta.
”Alla sukus’ lastaan uottaa,
Vanhat kalmot ne kuljeksii.
Kehräävät levon lankaa
Tupihin tumminpiin.”
Ja maan poven piilossa
Väkeni lymyilee.
On kamarini laitettuna
Koloon juuriseen.
Eikä jäänyt kyntämättä se elämän kivinen pelto.
Lepoon päättyi kiertämättä sielulinnun lento.
Viimein on aika koittanut,
Harso sinut verhonnut.
Olemme kutsuun heränneet,
Hiljaisuudessa edenneet.
Polkua pitkää alta maan,
Uutta haaskaa kantamaan,
Tulemme sinut noutamaan.
”Tulemme sinut noutamaan.”
Tulemme sinut noutamaan.
Ne hiljaiset ruumistieni kanssain kulkee
Me hiljaiset vainain maille sulkeudumme
Me hiljaiset. Me hiljaiset.